Ajatuksia urastani, jalkapallosta ja elämästä

Rakas Hongan juniori ja muu lukija. Lyhyesti tarinani nuoruudesta Hongan edustusjoukkueeseen ja tähän hetkeen. Nostin kerrontaan kuvaavia muistoja eri ajanjaksoilta, sekä syvempiä pohdintoja lajista, elämästä ja asioiden syy-seuraus-suhteista. Halusin myös mainita tärkeitä henkilöitä vuosien varrelta, sillä olemme lopulta täydellisessä kiitollisuudenvelassa usealle eri ihmiselle, niin pelaajina kuin persoonina. Kiitollisuuteni ulottuu myös kauas mainintojen ulkopuolelle.

Aloitin jalkapallon viisivuotiaana Haukilahden HooGeessa, mainion Jarno Kalpalan valmennuksessa, jonka isällinen ote loi hyvän pohjan kasvulle sekä pelaajana että ihmisenä. Taitoin tosin sormeni heti ensimmäisissä harjoituksissa, ja halusin lopettaa pelaamisen siihen. Sain kuitenkin sinniteltyä kivun ja häpeän läpi. Siirryin Honkaan kymmenvuotiaana, kun Raimo Konkola kokosi Espoon lupaavista nuorista ensimmäiset ikäluokkien edustusjoukkueet. Ensimmäisiltä Honka-vuosilta mieleeni ovat jääneet valtavat määrät perustaitoharjoittelua, turnaukset ulkomailla, Helsinki cupit ja intohimoinen kilpailuasetelma EsPan kanssa. En millään meinannut toipua Helsinki cupin välierästä EsPaa vastaan noin 12 vuoden iässä. Ottelun loppuhetkillä, tasatilanteessa, hukkasimme ensin mainion ylivoimahyökkäyksen, jonka jälkeen uransa jo lopettanut Akseli Pelvas laukoi kultaisella vasurillaan pallon puolesta kentästä yläriman kautta maaliin, ja putosimme finaalista. Itkin katkerasti ottelun tauottua, pitkälle iltaan. Onnistuimme sittemmin kahdesti voittamaan Helsinki cupin, ja kipeä muistoni sai lohtua osakseen. Konkolalle lämmin kiitos kaikesta hänen arvokkaasta työstään!

Pelasin lapsuuteni enimmäkseen hyökkääjänä. Suurin idolini oli brasilialainen Ronaldo, joten minunkin selkää tuli komistaa pelinumero 9. Ajoin kesäisin hiukseni siiliksi ja harjoittelin viimeistelyä ”kärkkärillä”, idoliani mallintaen. Rakastin pelata hyökkääjänä ja tehdä maaleja, kuten kuka tahansa muukin. Joukkuetapahtumien ohessa kävimme lähes päivittäin kavereiden kanssa potkimassa, pelaamassa pienpelejä tai hiomassa vaikka arvokisoissa näkemiämme volley- tai syöksypuskumaaleja.

Varhaisteinivuosina kansallinen kilpailu kiihtyi ja maakuntamatkat tulivat tutuiksi. Koska sosiaalista mediaa ei ollut, ja internetkin oli rajallisempi, oli tietoa heikommin saatavilla. Niinpä eri kaupunkien lupauksista tapasi kiertää lähes myyttisiä kertomuksia, ja oli kutkuttavaa kohdata hahmot nimien takaa. Nopeasti kuitenkin oppi, että yksittäistenkin otteluiden aikana oli mahdollista kasvaa vaaditulle tasolle.

Hiljalleen pelipaikkani siirtyi puolustukseen. Pelasin välissä keskikentällä eri rooleissa, mutta viimeistään noin 14-vuotiaana olin vakituisesti laitapuolustaja. Jouduin harmikseni toteamaan ominaisuuksieni sopivan paremmin muualle kuin keskushyökkääjäksi. Olen tosin oppinut saamaan suurta nautintoa mm. synkronoidusta linjan toiminnasta, onnistuneesta ison alueen puolustamisesta tai laukausten blokkaamisesta. Urani varrella olen lopulta tullut pelanneeksi useaa eri paikkaa ja roolia etenkin puolustuslinjassa. En osaa sanoa, onko parempi olla lähtökohtaisesti yhden vai usean paikan pelaaja. Monikäyttöisyys voi toisinaan mahdollistaa peliajan ja edesauttaa taktisia variaatioita, selvempi erikoistuminen kenties korkeamman tason saavuttamisen. Pelipaikkakohtaiset vaatimukset, roolitukset sekä pelitavat tosin elävät jatkuvasti, ja käytännössä kaikilta vaaditaan tiettyä sopeutumiskykyä. 

Onnistuin raivaamaan tieni piirijoukkueiden lopputurnauksiin. Esiinnyin turnauksissa edukseni, mikä johti kutsuun ensimmäisille ikämaajoukkueleireille. Minulla todettiin kuitenkin 14-vuotiaana alaselässä nikamakaaren hiusrasitusmurtuma, mikä pakotti 6-7 kuukaudeksi sivuun. Pelasinkin ensimmäiset maaotteluni vasta U19-ikäluokassa. Ajanjakso loukkaantuneena osoittautui todella tärkeäksi. Kuntoutus pakotti minut suhtautumaan lajiin ja harjoitteluun täysin uudelleen, myös tutustumaan kehooni ja ominaisuuksiini syvällisemmin. Pitkä toipumisjakso olisi voinut tietää orastavan urani päättymistä, ja tulin toki viettäneeksi enemmän sosiaalista elämää kuin pelikuntoisena. Mutta toipumisen kuluessa oivalsin, että minulla on luontainen tahto tehdä töitä sekä kuntoutumisen että pelaamisen eteen, ja kehittyä lajissa niin hyväksi kuin mahdollista. Opinkin viimeistään silloin, että haluan todella tavoitella ammattilaisuutta, sekä voittaa, palavasti.

Meillä oli erittäin hyvä joukkue C-ikäluokassa. Voitimme Kai Pahlmanin ja Helsinki Cupin, sekä etenimme Nike Premierissä välieriin. Silloisen joukkuekaverini ja ystäväni Antti Arvolan isän tilastojen mukaan emme hävinneet kalenterivuonna 2004 otteluakaan. Toimin joukkueemme kapteenina ja koin kehittyväni tasaisesti. En tosin muista joukkueharjoittelusta mainittavia teemoja tai suuria oppeja, muuta kuin tarinanomaisten yksittäistapausten osalta. Esimerkiksi vanhempana C-junnuna valmentajamme oli legendaarinen Timo ”Panda” Askolin, jonka lausahdukset ”putoavista lehdistä”, ”norjalaisista nostoista yli vuonojen” ja vastaavista jäivät vuosiksi kiertämään keskuuteemme.

Kenties juuri selkävammani tuoman kehotietoisuuden myötä aloin valmennuttaa rajallisia nopeusominaisuuksiani määrätietoisemmin. En ole ikinä ollut nopea, enkä ikinä tule olemaan. Kestävä kyllä, ja urheilullinen, mutta nopeus on ollut ikuinen haasteeni. Olen teini-iästä alkaen tehnyt töitä usean eri valmentajan kanssa vauhdin ja voiman kehittämiseksi. Vaikka minusta ei ikinä tullut nopeaa, sain kehitettyä jalkapallokeskeisen liikkumiseni riittävälle tasolle, jotta ammattilaisura on ollut mahdollinen. Kannustankin lämpimästi harjoittamaan dynaamista kehonhallintaa, liikkuvuutta ja toiminnallista voiman- ja vauhdintuottoa, lajikontekstissa, jo ennen lisäpainoilla harjoittelua, myös pallon kanssa. Peruskestävyydestä tinkimättä. Täysvauhtisten kiihdytysten, jarrutusten ja suunnanmuutosten määrä sekä arvo, herkällä askeleella juostuna, jatkuvassa pelivalmiudessa, vain kasvaa kansainvälisessä pelissä. 

Huomiona, havaitsin yhdessä vaiheessa oppineeni ajatuksen, etten ehkä ehdi tilanteisiin kentällä koska en ole riittävän nopea, vaikka olisin ehtinyt. Kesti pitkään oppia tästä pois. Edelleen huonona päivänä ajatus voi nousta pintaan, ja ajatus vaikuttaa heti fyysiseen suorittamiseen. Kaikkia ajatuksia, omia tai muiden, ei kannatakaan kritiikittä uskoa. Toisaalta fyysiset rajoitteet pakottavat opiskelemaan peliä syvällisemmin, optimoimaan valmistautumisen ja löytämään muita keinoja saavuttaa etu, mistä on ajan myötä merkittävää hyötyäkin. Haasteet voi kääntää myös voimavaraksi.

Toki pelinomainen pallo- ja lajiharjoittelu on kaikkein tärkeintä. Pelivälineen hallinta, ahtaassa ja kiireessäkin, on kaiken perusta. Laadukas kosketus- ja potkuvalikoima mahdollistavat paljon. Etenkin kansainvälisissä otteluissa pelin intensiteetti ja laatutekijöiden vaatimukset kasvavat entisestään. Havainnointi, päätöksenteko ja tekninen suorittaminen tulee tehdä kovassa tempossa, vahvasti paineistettuna. Niinpä olisi arvokasta saada mahdollisimman usein vastaavia ärsykkeitä. 

B-ikäisenä koitti seuraava hetki, kun urani olisi voinut kulkeutua sivuraiteille. Pääsin pelaamaan kohtalaisen paljon jo nuorempana B:nä, mutta ajauduin harvinaisesti hieman tulehtuneisiin väleihin valmennuksen kanssa. Menetin joksikin aikaa paikkani avauksessa, ja olin todella turhautunut. En ollut ainoa pelaaja joukkueessa kenelle ajanjakso näyttäytyi omituisena, mutta vastuu oli ehdottomasti myös minun. Luontoni vastaisesti jättäydyin esimerkiksi kertaalleen pois harjoituksista perhesyihin vedoten, vaikka todellisuudessa matkustin silloisen tyttöystäväni kanssa Viroon. Jäin reissusta kiinni, mikä väistämättä vaikutti. Valmennuksemme kuitenkin vaihtui, palasin avaukseen, ja A-ikään siirryttäessä olin tulevasta jälleen optimistinen.

A-junioreissa minua valmensivat Boris Wistuba ja Hongan nykyinen pelaajakehityspäällikkö Niko Laiho. ”Bobi” on kulkenut mukana urallani jo lapsuudesta, HooGeen kesäleireiltä alkaen. En ole saanut kenties keneltäkään yhtä varauksetonta kannustusta mahdollisuuksistani tulla ammattilaiseksi. Se on elintärkeää. Ei teennäinen, valheellinen vouhotus, vaan vahvuuksiin nojaava usko ja työntekoon motivoiva asenne. Siitä olen Bobille syvästi kiitollinen. Nikolle olen kiitollinen hänen pyyteettömästä avustaan juuri nopeuden kehittämisessä, sekä tietyn stoalaisen kovuuden piiskaamisessa mentaliteettiin.

Ollessani jo A-ikäinen edustuksen valmentaja Mika ”Bana” Lehkosuo totesi Bobille, että ’Henkka on ihan hyvä ja tunnollinen pelaaja, mutta valitettavasti hänestä ei ikinä tule Veikkausliigatason pelaajaa’. Bobi kertoi tämän minulle. Jälkeenpäin olisi helppo narratoida urani siten, että voimaannuin kuulemastani niin, että taistelin itsestäni väkisin liigapelaajan. Asiat olisivat kuitenkin voineet mennä toisin, ja ymmärrän täysin miksi Bana ajatteli niin. Minunkin tapaukseni käy silti esimerkistä, että kypsemmälläkin iällä pelaajia saatetaan arvioida vajavaisesti. Olin ehdoton tavoitteideni ja työnteon kanssa, sekä riittävän lahjakas, lyödäkseni kotimaan kentillä läpi. Vieläpä Lehkosuon joukkueessa.

Aloitimme lukiossa akatemian aamuharjoitukset, ja loppuvuodesta 2007 sain ensimmäisen kutsun liigajoukkueen treeneihin. Jännitin kovasti. Pelasin loppupelissä honkaikoni Roni Porokaraa vastaan. Ensimmäisessä 1v1 -tilanteessa hän lensi ohitseni. Seuraavassa olin valmiina. Ennakoin Ronin liikkeet, ja lähdin ajoissa hänen juoksulinjalleen. Roni oli minua isompi ja nopeampi, oikea hevonen, mutta pallolle tultaessa pääsin taklaamaan häntä hyvästä painopisteestä. Lensimme molemmat maahan, ja pääsin ensimmäisenä pallolle – olin voittanut tilanteen sekä tehnyt vaikutuksen. Sana kiiri, ja seuraavana päivänä koulussa vähemmänkin jalkapalloa seuraavat tulivat silmät suurina kysymään, olinko oikeasti taklannut Ronin nurin. Pelasimme lopulta useita kausia Ronin kanssa yhdessä ja meistä tuli hyviä ystäviä.

Ensimmäiset kuusi vuotta edustusjoukkueessa juuri Bana oli valmentajani. Voin nimetä hänet tärkeimmäksi yksittäiseksi henkilöksi urallani, perheeni pois lukien (perheeni onkin ollut tärkein tukeni). Bana teki minusta pelaajan, joka tänä päivänä olen. Hän opetti minulle valtavasti niin erilaista yksilötason teknistaktista suorituskykyä kuin joukkuetason toiminnallisia periaatteita ja ymmärrystä, sekä mentaalista valmiutta. Koenkin todella oppineeni pelaamaan jalkapalloa vasta edustukseen noustuani. Toisinaan ihmettelen miten Honka ja Bana uskoivat minuun aikanaan niin paljon. Kun katson eräitä nuoria pelaajia nyt Hongassa tai muissa seuroissa, en koe olleeni lainkaan yhtä valmis. Sain kuitenkin toistuvasti mahdollisuuksia, ja hiljalleen kehityin ja totuin suorittamaan vaaditulla tasolla. Mutta aikaa ja töitä se vaati. Ensimmäisellä liigakaudellani 2008, 19-vuoden iässä, pelasin viidessä ottelussa, joista yhden avauksessa, ja vietin kesän lainalla GrIFK:ssa ykkösdivarissa. Seuraavilla kausilla, 2009 ja 2010, pelasin noin puolessa otteluista. Vasta 2011 oli läpimurtokauteni avaukseen ja kestävästi hyvälle tasolle, vaikka kauden toisessa ottelussa sainkin ulosajon 39 sekunnin jälkeen. Kaudesta 2011 lähtien olen ollut urallani pääosin avauksen pelaaja.

Kyseisiltä vuosilta mainitsen vielä kaksi minulle hyvin tärkeäksi muodostunutta valmentajaa: nykyään Pafos FC:ssä työskentelevä Gert Remmel ja entinen huippupelaaja Tommi Paavola. Laji-ihmisinä täysin erilaisia, persoonina kiehtovia maailmankansalaisia, joista Gertiltä olen oppinut syväymmärrystä jalkapallosta sekä maanista omistautumista elämälle, ja Tompalta aitoa elämänviisautta sekä luonnonlapsimaista peliin ja hetkeen heittäytymistä. Olen yhä läheisesti tekemisissä molempien kanssa. Mainitsen vielä pelaajista Markus Paatelaisen, häneltä opin nuorena liigapelaajana valtavasti ammattimaisuutta.

Voitimme Hongan kanssa liigassa hopeaa kausilla 2008, -09 ja -13. Tein avausmaalini kaudella 2009, 2-4 lohtukavennuksen kotona AC Oulua vastaan ja tuuletin kuin maailmanmestari. Pelaajistamme vain Konsta Rasimus tajusi maalin olleen ensimmäiseni, riemuuni yhtyen. Konstaa ei turhaan kutsuta neroksi. Kaudella 2012 voitimme Suomen Cupin, seurahistorian ensimmäisen. Finaalissa kaatui KuPS 1-0 kun Antti Mäkijärvi ampui tyylikkäästi ulkosyrjällä takakulmaan. Tökkäsin laukausta edeltäneen irtopallon boksissa Antille, joten hän tarinoi ilokseni mediaan saaneen minulta unelmasyötön osumaan.

Vasta kaudella 2012, 23-vuotiaana, aloin tosissani haaveilla urasta ulkomailla ja pitää sitä realistisena. Siihen asti mikä tahansa ulkomaihin liittyvä lausuntoni oli ollut teennäinen, sillä en ollut kokenut olevani riittävän hyvä. Kaudella 2012 pelasin kuitenkin korkealla tasolla ja tein neljä maalia Veikkausliigassa, kausikohtainen ennätykseni (jossain kohtaa tein mielessäni maalinteosta turhankin vaikeaa), vaikka sijoituimmekin sarjassa vasta seitsemänneksi. Päätin olla kirjoittamatta jatkosopimusta, ja aloitin silloisen epävirallisen agenttini Jonne Lindblomin kanssa kartoittamaan vaihtoehtoja ulkomailta. Kävin ensin testissä Englannin League Two:n Burton Albionissa, mihin meinasinkin siirtyä. Tammikuussa 2013 sain kiehtovan kutsun Italian Serie B:n Crotoneen (nykyisin Serie A) testiin, minne lensin hermostuneena ja innostuneena. Vietin reilun viikon joukkueen mukana, sain pelata harjoitusottelussa tarunomaista Gennaro Gattusoa vastaan, ja kuulin jo paikalliselta asianhoitajaltani puheita sopimustarjouksesta. Eräänä iltana sain kuitenkin viestin, että minun on aamulla palautettava varusteet ja poistuttava kaupungista; he olivat hankkineet paikalleni Serie A -tason pelaajan. Niinpä palasin kotiin, kävin Norjassa lyhyellä testillä, odottelin tovin, ja solmin uuden sopimuksen Honkaan.

Kauden 2013 alku oli itseltäni vaisu, paljolti rikkonaisen pre-seasonin takia. Kuukausien tauko säännöllisestä joukkueharjoittelusta ei ole optimaalista, vaikka pysyisi fyysisesti hyvässä kunnossa. Onnistuin lopulta nousemaan hyvälle tasolle, ja voitimme hopeaa. Elättelin ensi kertaa toiveita kutsusta talvimaaotteluihin. En kuitenkaan löytänyt nimeäni listalta, sitä vastoin muutamia mielestäni itseäni huonompia pelaajia (tällainen ajattelu ei ollut minulle mitenkään tyypillistä, mutta nyt koin aidosti niin, ja kokemus on toisinaan toistunut). Osin provosoitumisesta, osin elämänviehätyksestä, lähdin kahdeksi kuukaudeksi reppureissulle ympäri Etelä-Amerikkaa. Olin edellisenä talvena viettänyt kolme viikkoa Brasiliassa parhaan ystäväni Toni Roschierin kanssa, ja tehnyt aiemmin matkoja kaveriporukoilla, nyt lähdin matkaan yksin. Toki reittini varrella oli joitain tuttuja tiedossa. Yritin myös järjestää testileirejä, ja pääsin osallistumaan yksiin harjoituksiin Chileläisen 1.divisioonan joukkueen Magallanesin kanssa. Heillä alkoi kuitenkin talvitauko, enkä koe, että sopimus olisi ollut realistinen. Yritykseni testeistä olivat silti vilpittömiä, ja osin boheemin matkustelun lomassa harjoittelin ankarasti, lähes päivittäin. Sain myös mahtavia kokemuksia katupeleistä, mm. Etelä-Chilessä asfalttihäkissä pallotellessani spontaanit ja tunteikkaat 2v2 -pelit setänsä hautajaisia odottaneiden, pyhävaatteisiin pukeutuneiden nuorten kanssa.

Erimielisyydet silloisen seurajohdon kanssa johtivat Banan epäreiluihin potkuihin talvella 2014. Hänen tilalleen saapui maajoukkuelegenda Shefki Kuqi. Seura oli kaaoksessa ja vuosi vaikea. Muistini mukaan käytimme Veikkausliigassa 49 pelaajaa, ja säilyimme täpärästi sarjassa. Shefki ei mielestäni ollut valmis päävalmentajaksi, mutta hän oli eräistä käsityksistä huolimatta hyvin lämmin ihminen, ja kunnioitan häntä suuresti. Hän teki vaikeassa paikassa parhaansa. Kesken kauden apulaisvalmentajaksi saapunut José Riveiro (FC Inter Turku) oli suuri apu joukkueelle ja teki kestävän vaikutuksen. Kauden päätyttyä Honka pudotettiin kuitenkin talousvaikeuksien takia kakkosdivariin.  Silloin päätin lähteä.

Tein uuden kahden kuukauden retken maailmalle, Kalifornian kautta kuudeksi viikoksi Kolumbiaan. Havittelin jälleen testimahdollisuuksia, mutta ne eivät toteutuneet. Tapasin Kolumbiassa kuitenkin uuden tyttöystäväni, ja seurustelimme lopulta useamman vuoden (meinasin suhteen vuoksi myös päättää urani, mihin palaan myöhemmin). Palasin Suomeen ja osallistuin sopimuksettomien pelaajien turnaukseen Norjassa tammikuussa 2015. Jäin turnauksen jälkeen Fredrikstadin mukaan harjoittelemaan. Olimme jo hyvin lähellä sopimusta, mutta taloushuolet astuivat esteeksi. Keskustelin usean seuran kanssa Suomessa, ja sain sovittua siirrosta Simo Valakarin SJK:hon. Saavuin Seinäjoelle vasta maaliskuun lopulla, ja vuosi oli itselleni haastava. Kamppailin tasaisesti peliajasta SJK:n nykyisen urheilutoimenjohtaja Richie Dormanin kanssa, enkä kokenut pääseväni aivan omalle tasolleni. Loppukesästä Richiellä murtui kuitenkin jalka, niinpä pelasin loppukauden avauksessa. Sain vihdoin noustua tasolleni ja kausi päättyi onnellisesti Suomenmestaruuteen, urani toistaiseksi ainoaan.

Kokemus oli huumaava. Muistan ratkaisevan pelipäivän aamun, kun valmistin aamupalaa ja mietin, että saatan palata kotiin ikuisesti Suomenmestarina. Voitimme kotikentällä Jaron 2-0 Mehmet Hetemajn ja Roope Riskin maaleilla, ja saimme juhlia riemuitsevan ja yhtenäisen kaupungin kanssa.

Palasin Seinäjoelle kaudelle 2016. Pelasin syksyyn asti valtaosin avauksessa, sain pelata ensimmäiset Mestarien liigan karsintaotteluni, ja voitimme Suomen cupin sekä sarjassa pronssia. Loppukaudesta joukkue alkoi kuitenkin rakentua uudelleen, ja molemmille osapuolille kävi selväksi, ettei yhteistyömme jatkuisi. Aika Seinäjoella oli ammatillisesti ja elämän kannalta kaikkiaan arvokasta. Olen usealle seuran silloiselle henkilölle paljosta kiitollinen, ja arvostan Simon työtä todella korkealle.

Olin kauden päättyessä yhteydessä Saksan 4. sarjatason VfB Oldenburgissa pelanneen ystäväni Antti Mäkijärven kanssa. Hän mainitsi heidän etsivän kokenutta puolustajaa. Ehdotin puolitosissani, että Antti tarjoaa minua seuralle. Muutama päivä tästä, istuessani Jussi Vasaran ja Matej Hradeckyn kanssa McDonaldsissa päätösjuhlia seuranneena aamuna, VfB:n urheilutoimenjohtaja soitti, ja kutsui minut vierailulle. Lensin tutustumiskäynnille, ja sovimme sopimuksesta. Niinpä tammikuussa 2017, 27 vuoden iässä, siirryin Saksaan 1,5 vuoden sopimuksella. Kiitos Antti! Jalkapallossa siirrot tapahtuvat välillä mitä ihmeellisimmin tavoin. ”Agenttipalkkiona” vein Antin oikein hyvälle illalliselle.

Edustin VfB Oldenburgia puolentoista kauden ajan, kesään 2018. Aika Saksassa näyttäytyi hieman kaksijakoisena, mutta erittäin merkittävänä, ja sitä on vaikea pukea lyhyesti sanoiksi. Pelillisesti aika oli haastavaa, pakottaen jatkuvasti sopeutumaan. Peli oli reaktiivista, irrallisista tilanteista selviämistä, ja harjoittelumetodit kaukana tottumastani täsmällisyydestä. Rakastin silti syvästi elämääni Oldenburgissa, vaikka ajanjakso ei siviilissäkään näyttäytynyt mitenkään ilmeisimmän onnellisena. Mikäli aika Saksassa kiinnostaa, suosittelen blogitekstiäni sivulla www.kunnonpalvelua.com. Perehdyn tekstissä syvemmin havaintoihin kilpailun, sopeutumisen, toimintakulttuurin ja arkielämän kokemuksista ja vaateista.

En löytänyt uutta seuraa ulkomailta, joten palasin Honkaan kesällä 2018. Totuttuani taas pelaamaan honkalaista jalkapalloa syksy sujui mainiosti, ja tulin valituksi sarjan tähdistöjoukkueeseen. Jäimme tosin harmillisesti maalieron turvin ulos mitaleilta. Talvella olin sitten vähällä päättää urani. Usea asia elämässäni oli tullut tienristeykseen, ja olin saavuttanut jalkapallon kanssa eräänlaisen rauhan. Suhteeni kolumbialaisen naisen kanssa oli päättynyt Saksasta lähtiessäni, mutta en ollut valmis luovuttamaan. Olimme voineet viettää enintään kuukausien jaksoja fyysisesti yhdessä, eikä yhteinen elämä Euroopassa ollut järjestynyt. Niinpä tarjouduin muuttamaan Kolumbiaan. Pyysin Hongalta lupaa purkaa sopimukseni kuuden kuukauden varoajalla ja aloitin käytännön valmistelut mm. työmahdollisuuksien osalta. Lopulta hyvin inhimillisistä syistä muuttoni ei kuitenkaan voinut toteutua. Suhteesta toipuminen osoittautui elämäni haastavimmaksi prosessiksi, mistä seurasi mm. kroonisia ja vaikeita uniongelmia, mitkä puolestaan johtivat itselleni harvinaisiin lihasvammoihin. Koin itse ulkomailla asumisenkin jääneen kesken, ja palanneeni tahtomattani elämään vaihetta, jonka olin jo elänyt, niinpä tulin viettäneeksi pitkään tietynlaisen levottomuuden, osin synkkyydenkin, pauloissa. Mainitsen näistä kannustuksena henkisen hyvinvoinnin vaalimiseen, ja muistutuksena siviilielämän vaikutuksista lajitoimintaan. Laadukas uni on jo elinehto itsessään. Olen lisäksi viimeisen vuoden ajan kärsinyt muista hankalista jalkavaivoista, mitkä vaikuttavat painavasti myös henkisesti. Keho ja aivot varastoivat kaiken, joten sisäisen maailmansa kanssa on hyvä pysyä herkkänä. On keskeisen tärkeää huolehtia kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnistaan, mielenterveydestä alkaen.

Kaikesta huolimatta olen ollut kiitollinen ja ylpeä mahdollisuudesta jatkaa ammattilaisuraani Hongassa, kapteeniston jäsenenä. Honka on minulle tärkein seura maailmassa, kaikilla kokemuksen tasoilla, ja saan toimia aidosti välittävien sekä arvostamieni ihmisten kanssa. Vierelläni pelaa nuoruudenystäväni Tapio Heikkilä, ja olen löytänyt mm. Robert Ivanovista ja Jean-Marie Dongousta sekä aikanaan Armend Kabashista uusia ystäviä. Lisäksi olen kehittynyt valtavasti Vesa Vasaran ja hänen tiimiensä tasokkaassa valmennuksessa sekä arvomaailmalta ja pelifilosofialta edustavassa toiminnassa. Haluan sydämestäni voittaa Suomenmestaruuden Hongan kanssa, se on selkein nimettävä tavoite jäljellä urallani. 2019 voitimme jo pronssia, ja puskin voitokkaassa Euro-finaalissa urani tärkeimmän ja laadukkaimman maalin. Pelaamista jatkan niin kauan kun olen valmis ja halukas omistautumaan täysin ja koen voivani kehittyä, sekä voin tarjota lisäarvoa joukkueelleni.

Pelaamisen ohessa olen suorittanut sosiaalitieteiden kanditutkinnon Helsingin yliopistossa, pääaineenani viestintä. Opiskeluni tapahtui paljolti etänä, ja tutkinto vei peräti kahdeksan vuotta. Yliopisto tarjosi kuitenkin elintärkeän vaihtoehtoympäristön arkeen, niin akateemisen oppimisen kuin erityisesti erilaisten ihmisten kohtaamisen myötä. Yliopistossa muodostamamme ystäväpiiri on edelleen läheinen, ja olen uskaltanut kasvaa ihmisenä aivan uudella tavalla kyseisten ystävien myötä. Maisteritutkintoa harkitsen uran jälkeen, mahdollisuudella osallistua lähiopetukseen, kenties toisessa maassa. Mikäli kokee kiinnostusta opiskelua kohtaan, ja se tulee mahdolliseksi, suosittelen opiskelua vilpittömästi. Muistutan silti, että kiire ei ole, ja on hyvä arvioida omaa elämää rehellisesti.

Pelaamisen ja opiskelun ohella minulle eräs mainittavan tärkeä asia on ollut kirjoittaminen. Kirjoitin jo lapsena erilaisia tarinoita, mutta vakavammin aloin suhtautua kirjoittamiseen varhaisaikuisuudessa. Olen kirjoittanut mm. novelleja, runoja, esseitä ja musiikkilyriikoita. Teksteistäni julkaisuun on edennyt esseitä sekä muusikkoystävilleni työstämiä lyriikoita. Lisäksi olen tehnyt palkallisia tekstinkäsittelytöitä. Tavoitteeni on tulevaisuudessa työllistyä ainakin osin tekstien avulla, ja seuraavaksi koitan saada jonkun novellin julki. Kirjoittaminen, esimerkiksi päiväkirjamuodossa, on myös erinomainen itseterapian ja oman mielenmaiseman jäsentelyn keino, ja kannustan kokeilemaan itseään varten paperille sanailua.

Uskon tehneeni jalkapallossa kutakuinkin pelillistä ja henkistä tasoani vastaavan uran. Olen aina ollut tunnollinen ja innokas harjoittelija, henkisesti kohtalaisen vahva ja nopea oppimaan, mutta parempaa uraa varten olisin kaivannut kenties lisää tiettyä mentaalista ehdottomuutta, myös työntekoa sekä kiinnostusta lajiin, lahjojen ja varhaisemman täsmävalmennuksen lisäksi. Olen urastani kuitenkin ylpeä. Jalkapallossa asiat ovat lopulta myös hyvin pienestä kiinni.

Toistaiseksi minua ei kiinnosta valmentaminen, ainakaan täysipäiväisesti. Haluan koetella kompetenssiani muilla aloilla sekä kokea elämää ja nähdä mitä minulle tapahtuu ihmisenä, kun arki rakentuu toisin, ilman jalkapalloa. Ehkä voisin satunnaisesti vetää puolustajille pelipaikkaharjoitteita, tai tehdä esiintymisluontoisesti jonkinlaista jalkapallokonsultointia.

Itse pelistä, olen oppinut ymmärtämään etenkin laadukkaan peruspelaamisen, päätöksentekokyvyn, toimivan kollektiivin sekä tilan ja sen hallinnan merkityksen ja arvon. Myös sen, että detaljeilla, kuten peliasennolla, havainnoinnilla, askeltiheyden tai kehon painopisteen säätelyllä tai automaation tason yhteisymmärryksellä on kriittistä vaikutusta tilanteisiin. Puolustamisesta yhtenä nostona sen, että mitä suuremman alueen pystyy kulloinkin kontrolloimaan, sen suurempi arvo. Ehdotan pohtimaan näitä.

Yleisesti, kannustan muodostamaan elämäntavat, jotka tukevat lajitoimintaa, mutta ovat kestävästi mieluisat. On kiehtovaa tutustua itseensä, kehoonsa ja mieleensä, ja opetella oppimaan itselleen sopivalla tavalla (esimerkiksi koululuokka ei sovellu jokaiselle). Päivittäinen työnteko on lopulta keskeisintä. Kilpailua ei tarvitse säikähtää, se on inhimillinen ilmiö, ja tulisi olla sisäänrakennettua toiminnalle. Pienet konfliktit ovat terveitä ja kasvattavia, mutta on tärkeää säilyttää kunnioitus ja osata sopia. Kannustan ylläpitämään erilaisia pihapelejä, sekä tiettyä leikkisyyttä ja vapautuneisuutta pelatessa, ne ovat kullanarvoisia. Kenties tärkeimpänä, rohkaisen sydämestäni nauttimaan harjoituksista, otteluista ja koko ravisuttavasta tunneskaalasta minkä jalkapallo tarjoaa. Hienoimmat muistoni ovat kauneimmat ja kipeimmät voitot ja tappiot, mutta myös jaetut arkiset hetket harjoituksissa sekä muodostetut ihmissuhteet. Olen saanut esim. kunnian tulla pitkäaikaisen pelikaverini Jussi Vasaran pojan kummiksi ja toimia Tapio Heikkilän häissä toisena bestmanina, sekä osallistua Borjas Martínin häihin Teneriffalla joukkuekavereiden kanssa. Jalkapallo mahdollistaa usein matkustelun, kansainväliset ottelut ja monikulttuurisessa pukukopissa toimimisen. Näitä iloja kannustan vaalimaan hartaasti! Ja mikäli saa mahdollisuuden siirtyä ulkomaille, kehotan opiskelemaan paikallista kieltä, olemaan sosiaalisesti avoin sekä kilpailemaan ennakkoluulottomasti, ne kantavat jo pitkälle.

Ehdotukseni elämään: ole oma itsesi. Herkkyys ja vilpittömyys on rohkeaa ja viehättävää. Jokainen on tavallansa omanlainen, se on upeaa. Näen sekä uteliaisuuden ja tietyn leikkisyyden että asioihin syväheittäytymisen ja rajojensa koettelun arvokkaina. Asioille omistautuminen saa elämän tuntumaan merkitykselliseltä, eikä pettymyksiä tarvitse pelätä. On kaunista altistaa itsensä kokemuksille ja kasvulle. Pelkästään jalkapallossa riittää opittavaa rajattomasti, sillä kuten ihminen ja maailma ympärillämme, mikään ei ole staattisen pysyvää. Kaikki elää ja muovautuu jatkuvasti, myös me itse. Kannustan pitämään aistit auki havainnoille, mielen ja kehon avoimena muutoksille ja haasteille, vastuulle ja mahdollisuuksille, sekä sydämen paljaana tunteille ja kokemuksille. Kannustan myös muistamaan, ettei yksin pärjää kukaan, eikä ole tarve pärjätä, ja tukea on suotavaa sekä pyytää että ottaa vastaan.

Toivottavasti saat jalkapallolta ja elämältä niin paljon kuin osaat kuvitella, ja enemmän.

Henri Aalto